perjantai 4. syyskuuta 2015

Vuosi myöhemmin

Olen tuijotellut ikkunasta jo putoavia, keltaisia lehtiä, kuunnellut sateen ropinaa kattoikkunaa vasten ja pomppinut lätäköissä vaaleansiniset Hai-saappaat jalassa. Olen avannut kalenterin useampaan otteeseen, tuijotellut tietokoneen näytön oikeaa alakulmaa sekä iPadin ja luurini lukitusnäyttöä, kytännyt muuttuvia päivämääriä. Olen ripustanut makuuhuoneen seinälle japanilaisen furoshiki -kankaan, jossa kettujumalat keräävät taivaalta tippuvia terhoja koreihinsa, taitellut kolme uutta kurkea (lähestyyköhän jo tuhannen taitellun raja ja niiden mukanaan tuoma onni?) ja ripustanut ne lakkauksen jälkeen kattoon killumaan. Olen avannut Sapporon aikaisen päiväkirjani, ja sulkenut sen yhtä nopeasti, sillä lukemisesta ei meinannut tulla mitään parkumiselta.

Kun elokuu alkoi lähestyä loppuaan, se alkoi. Vähintään kerran päivässä mielessäni on käynyt kirjoitella joku muistelupostauksen tynkä ja jatkaa ikuista jaaritteluani siitä, kuinka kaikki oli niin ihanaa. En ole vain varma, mitä pitäisi sanoa.



Missä olin tasan vuosi sitten? Puhelimeeni asettama maailmankello kertoo, että kello on Sapporossa 6:25 aamulla.Todennäköisesti olen siis ollut vielä kääriytyneenä vaaleanpunaiseen peittooni ja tyytyväisenä unten mailla. 364 päivää ja 23,5 tuntia sitten heräsin jossakin aivan toisella puolella maapalloa, vedin päälleni samat housut kuin tänään aamulla, paahdoin paahtoleipää paistinpannulla ja levitin päälle avokadoa, kuuntelin korppien raakuntaa sekä liikennevalojen kummallista piipitystä, tuijottelin vuorille ja valmistauduin koulupäivään - ja kaikki tämä tuntui täydellisen luonnolliselta. 



Nykyhetken minän elämä ei ole läheskään yhtä jännittävää joka päivä. Kadulla käveleminen ei ole yhtä hohdokasta, kun ymmärtää koko ajan mihin on menossa, millä kadulla on ja mitä liikkeitä asvaltista nousee. Ovelle ilmestyy postinkantajan lisäksi lähinnä kaksi jehovantodistajaa säännöllisen väliajoin, eikä heidän asiansa jää ikinä epäselväksi. Pyykkikoneen saa toimimaan vaikka silmät kiinni. Kun silloin tällöin näkee vaivaa ja lähtee ulos syömään, Suomen hintataso vetää henkisesti turpaan joka kerta eikä lautaselle vahingossakaan ilmaannu jännittäviä uusia tuttavuuksia, eikä myöskään kanan kurkkua, kyseistä siivekästä raakana tai varsinkaan possun korvan rustopaloja. Harvoille ja valituille toivotetaan hyvää huomenta sekä toisia muistetaan kiittää aina liian harvoin. 

Vuodenkaan jälkeen en ole päässyt eroon alitajuntaisesta, automatisoituneesta vastauksesta kaikkeen,"hai". On uskomatonta, kuinka usein meinaan vieläkin lipsauttaa sen. Kymmenen kuukautta ilman japanilaisia kirjainmerkkejä, ja olen nyt jo unohtanut varmaan puolet vuosi sitten taitamastani. Jos jatkan (hyvin vähäisen) kielitaitoni laiminlyömistä samaan tapaan, muistanko loppujen lopuksi enää mitään?


Kirjoittelin tammikuussa postauksen työssäoppimispaikastani Karu Izakayasta. Silmäilin kirjoituksen äsken lävitse muistin virkistämiseksi, ja haluiaisin tehdä kaksi huomautusta:

1. Karu ei ole varsinaisesti fine dining paikka. 
2. Olin sinä päivänä menossa viidenteen työvuorooni harjoittelijana. Kahdeksannen vuoron jälkeen minulle tarjottiin palkallisia töitä.

Pahoittelen kömpelöä ja muka-vitsikästä aasinsiltaani aiheeseen, mutta jSa.  (jaa. - jälkeen ajanlaskun alun, jSa. - jälkeen Sapporon?) suurin muutos elämässäni usein vaivaavan ikävän lisäksi on ehkä ollut valmistuminen koulusta ja näiden oikeiden töiden aloittaminen. Karussa työskenteleminen on kyllä opettanut monenlaisia asioita... mutta niistä ehkä joskus, jos huomaan jonkun olevan vielä kuulolla siellä langan toisessa päässä?

Hyvin viihtyy





Kadotin punaisen langan, kuten hyvin, hyvin monesti aikaisemminkin. Toivon mukaan kaikki ovat jo tottuneet siihen. Mitä piti sanomani, oli iso kiitos. Kaikille. Itselleni siitä, että lähdin reissuun. Tyttöystävälleni siitä, että patistit mua siihen ja tutuille ja perheelle, että kannustitte. Kiitos yhteistyökumppaneille ja kouluille, että koko homma ylipäänsä järjestyi, ja että kaikella tällä kiitelyllä ylipäänsä on sijansa. Äitille ja Tomille, että vei mut mukanaan Kiotoon. Sakulle, Empolle, Jormalle ja Brunolle matkaseurasta. 

♥ Ella






sunnuntai 12. huhtikuuta 2015

Hox!

*Lasinkilkutusta* Krhm, krhm - hyvät naiset ja herrat, saisinko hetkeksi huomionne? Haluaisin vain jättäää tämän linkin tähän (http://kakkujajakirsikankukkia.blogspot.fi/) ja mainita muutaman sanasen aiheeseen liittyen.

Tuttavani Lotta lähti siis jo lähes pari viikkoa sitten matkailemaan Japanin maaperälle - aivan kuten minäkin aikoinaan - osana Hanako -verkoston yhteistyötoimintaa. Linkin kautta pääsette seurailemaan Lotan kokemksia leipomomaailmasta Japanin Yamanashisssa, elämää autenttisessa ympäristössä, japanilaisessa perheessä, sekä sakuran loistoa (lisää tähän aavistuksen kateellisuuden sävyttämää pihinää).

Hieman ehkä toisinaan ikävöin takaisin.

♥ Ella

torstai 15. tammikuuta 2015

Pieni paluu japanilaisuuden äärelle

Pikku-Sakut lauloivat, että blogini maine ulottuu jo aina Kainuun maakunnan eteläosiin saakka (rakas matkakumppanini oli antanut haastattelun Sotkamon lehteen) ja oikeastaan tästä innostuneena päätikin vihdoin koota taas itseni, ja blogin ylläpitämiseen vaadittavat rahkeeni, ja kirjoitella kuulumisia teille, oi uskolliset ja mahdolliset uudet lukijani - tervetuloa!

Edelliseen postaukseeni lyhyehkösti viitaten, olen edelleenkin - ellen vieläkin enemmän - täynnä kysymyksiä. Tällä kertaa en aio pyörryttää päitänne avaamalla tajunnanvirtaani - sanottakoon vain, että oma pääni on kokenut melkoista myllytystä viimeiset puolitoista kuukautta, ja siksi tänne bloginkin virtuaalimaailman puolelle on laskeutunut hienoinen hiljaisuus. Pardon me. Mutta tällä kerralla minulla on jopa oikeaa asiaa, ja vieläpä ihan aiheeseen liittyen!

Ihan kuvitusluontoisesti pari joulupöytäkuvaa



A'la Carte-jaksoa pukkaa

Aloitin nimittäin seuraavan työssäoppimiseni (ja samalla viimeisen keittiön puolella suoritettavan harjoittelun) viime viikon keskiviikkona turkulaisessa ravintolassa nimeltään Karu Izakaya (ravintolan nettisivuille tästä, ja eat.fi -sivuston arvosteluun täältä) ja olen kerennyt paikan päällä heilua jo neljä päivää. Itseasiassa tämän postauksen kokoonnykäisyn jälkeen paistan itselleni pinaattilettuja ja lähden katselemaan, mitä viides päivä tuo tullessaan.

Itse työssäoppimispaikan pähkäileminen ja valitseminen tuotti minulle joulun alla paljon päänvaivaa. Melko maailmanmenoon väsähtäneenä ja osittaisesta motivaation puutteesta kärsivänä, helpon, ei niin vaativan, ja yksinkertaisen työssäoppimispaikan valitseminen tuntui houkuttelevalta vaihtoehdolta, mutta toisaalta mieleeni ei suoralta kädeltä juolahtanut mitään sopivaa paikkaa - lisäksi olin yksinkertaisesti liian laiska etsimään näitä muita vaihtoehtoja. Ajatus Karusta oli jo aikaisemmin luikerrellut mieleni sopukoihin, ja juurtunut jollain ihmeenkummalla paikalleen: ajatus tuntui kuitenkin jollain tapaa vaikealta, enkä osannut oikein pitkään aikaan päättää, mitä tekisin.

Lopulta keräsin perkele-asenteeni, päätin ottaa itseäni niskasta kiinni ja tein puhelinsoiton ravintolaan, lunastaen itselleni harkkarin paikan. Kaipa ajatusta kuukauden sulateltuani päätin ottaa haasteen vastaan.

Mitä tarkoitan kun sanon ottavani haasteen vastaan? 

Karu tarjoaa aasialaista (pääosin japanilaista ja korealaista), modernilla tavalla, alusta asti itse käsin valmistettua fine diningia arki-iltaisin ja viikonloppuisin. Pidän juuri kyseistä ravintolaa itselleni tavallaan melko haasteellisena paikkana, sillä siellä olen lähes kaikinpuolin suhteellisen vieraalla maaperällä.

On totta, että olen ollut Japanissa työssäoppimassa, mutta se ei tarkoita, että tietäisin aasialaisesta ruoanlaitosta Suomen ravintolamaailmassa: Japanissa kaikki asiat hoidettiin ylipäänsä hyvin eritavalla, opetus oli vieraalla kielellä ja kaiken kukkuraksi Japanissa ruokakulttuurin erityispiirteet ja sen perinteet vaihtelevat hyvinkin rajusti alueittain, joten olen käytännössä nähnyt ehkä vain pintaraapaisun Hokkaidon alueen erikoisuuksista sekä ihan kaikkein tyypillisimmistä ja klassisimmista japanilaisista herkuista, kiinalaisen ja eurooppalaisen ruoanlaiton ja -leivonnan siivellä. Olen tietysti paljon vahvemmilla, kuin ihan nollatasosta lähtevät, vasta aasialaiseen ruokaan tutustuvat harkkarit, vaikken mikään ekspertti. Olen nytkin joka päivä törmännyt vähintään yhteen uuteen raaka-aineeseen.

En ole aikaisemmin työskennellyt myöskään paikassa, jossa annoksia tilataan suoraan listalta, ja joissa on jokaisessa vähintään viittä komponenttia - aikaisemmassa paikassa minun tarvitsi osata valmistaa vain kolmea eri lounasannosta, joihin jokaiseen piti muistaa lykätä vain suolakurkkua, hilloa tai herneenversoa lihapullien kylkeen. Minulla on tällä kerralla paljon suurempi kokonaisuus hallittavana, ja sen hahmottamiseen sekä työtehtävien ajoittamisen oppimiseen menee oma aikansa.

Olen edelleen suhteellisen epävarma osaamisestani, enkä osaa heittää välttämättä lonkalta tai päästä mitään ideaa annokseen. Tämä harjoittelu on omiaan kasvattamaan tällaista luovaa ja heittäytyvää puolta, sillä jokaisen annokseen saa tuoda omaa näkökulmaa erilaisten koristusten muodossa.

Ravintolan aukioloajat ovat minulle myös täysin uutta: aikaisemmissa työssäoppimispaikoissani olen ollut säännöllisesti töissä maanantaista perjantaihin päiväsaikaan lounasvuorossa, Karussa kaikki on päälaellaan - sunnuntait ja maanantait olen vapaalla, muuten aamupäiväni ovat kääntyneet iltapäiviksi ja päinvastoin, perjantait ja lauantait painetaan vähintään puoleen yöhön asti (tätä en päässyt vielä viime viikolla kokemaan, huomenna nähdään, miten selätän ensimmäisen väh. kymmenen tuntisen työvuoron).

Kas nyt meinaa tulla jo kiire töihin,
palaillaan. Pahoittelen kuvattomuutta.

♥ Ella

keskiviikko 3. joulukuuta 2014

Kolme kautta neljä

Palasin Suomeen viisi ja puoli viikkoa sitten -  tämä aika vastaa lähes 3/4 osaa ajastani Sapporossa. Viisi ja puoli viikkoa. Lähes 3/4 osaa. En melkein usko tätä itsekään. Tämän on pakko olla jokin huono vitsi. Pysähdyn miettimään.

Olenko vaipunut koomaan? Olenko vaipunut horrokseen? En. Taatusti en. Mutta, missä sitten olen ollut? Ketä tavannut, kelle kertonut matkastani, keille vastannut vältellen? Keille näyttänyt valokuvia, keittänyt kahvit? Mitä olen puuhannut, olenko saanut mitään aikaan? Mitä olen miettinyt? Olenko muistellut matkaani, potenut ikävää, halunnut takaisin vai ollut onnellinen siitä, että olen taas kotona? Olenko oppiskellut kieltä, etsinyt töitä, niin kuin uhkasin, jotta voisin joskus palata? Olenko etsinyt Aasiamarketin, ostanut siitakesieniä, valmistanut sushia tai tempuraa? Käynyt Turussa sijaitsevassa japanilaisessa ravintolassa syömässä? Montako pulloa valkoviiniä olen juonut ystävieni seurassa? Monissako juhlissa käynyt näyttämässä naamaani? Montako kertaa olen poistunut Kupittaalta? Tiedänkö vieläkään, mistä saan mochia käsiini?

Olenko unohtanut, millaista arkeni oli Sapporossa? Olenko ikävöinyt kylpyammetta ja kaasulla toimivaa lämmityslaitetta, metron kalkatusta ja kimeää merkkiääntä? Entäs korpit ja vuoret, pienet talot ja kapeat kujat? Olenko ikävöinyt puhtaita keittiöitä, teräviä kokkiveitsiä, opettajia? Miltä Maruyamalla näyttää juuri nyt? Kävelevätkö pienet tytöt vieläkin kimonoissaan pihamaalla? Mitä Saku on puuhaillut? Mitä Sakulle kuuluu? Entäs muu matkaseura? Bruno, Jonne ja Jorma? Missä he ovat, mitä tekevät? Lukeeko joku vielä tätä blogia, palaako katsomaan, olenko päivittänyt? Miettiikö joku, jatkanko tämän blogin toimintaa? Olenko kasvanut ihmisenä? Olenko kehittynyt, vai poljenko paikoillani? Mitä stressaan? Miksi stressaan? Miksi pesukoneissa on kuljetustuet? Miksi niiden poistamiseen tarvitsee jakoavaimen?

Kohta on jo joulu. Joulun jälkeen uusi työharjoittelu. Mitä tahdon? Japanilaista, fine diningia, simppeliä perussapuskaa? Jos japanilaista, erikoistunko liikaa siihen suuntaan? Onko se huono? Mitä annan joululahjaksi, kenelle annan - jos annan? Miksi nään puoliunessa unikuvia tylsistä veitsistä, jotka lipsahtavat peukalooni jättäen rosoisen haavan? Miksi joka ilta? Miten jatkan blogiani? Mistä kerron? Miksen ole keksinyt sanottavaa? Miksen jaksanut purkaa kotiinpaluufiiliksiä, kun minulla sellaisia oli? Miksen keksi vieläkään paikkaa osalle saamistani lahjoista? Miksi haluan pakolla pitää niitä pöydälläni, niin että nään ne jatkuvasti? Ne ovat tiellä. Mitä pakkaan mukaan Helsinkiin, mitä laitan päälle ensi viikonlopun teemajuhliini? Miksen ole vieläkään käynyt kirjastossa? Miksi ulkona on niin pimeää?

Koitan keksiä jotain.

♥ Ella

keskiviikko 29. lokakuuta 2014

Kolme päivää Kiotossa 12.-15.10.2014

Äitini tuli miehensä kanssa tapaamaan minua Japaniin viikon ajaksi: tästä lyhyestä visiitistä kolme päivää vietimme Kiotossa kulttuurimatkaillen ja japanilaisuutta itseemme imien, loput päivät puolikkaineen tutustutin porukoita niin kotoisaan Sapporooni.

Kiotossa riitti kaunista katseltavaa, punaisia lyhtyjä, tanukipatsaita katujenvarsilla, buddhalaisia ja shintolaisia temppeleitä, munkkien laulua, jokimaisemia, riippuoksaisia puita, haikaroita, ravintolailtoja (joskin yksi niistä oli täysi katastrofi, köhköh, en ole koskaan syönyt niin mautonta sapuskaa), länsimaalaisia karttoinensa, kapeita kiemuraisia kujia, sähköjohtohässäköitä kattojen yllä, riksoja, takseja ja korkeita rakennuksia... voisin tarinoida aiheesta ikuisuuksia, mutta taidan antaa kuvien puhua tuhannet sanansa puolestani!

Majoituimme hotelli Uojienissa, aivan Kioton down townissa, sivukujalla kaupungin hulinasta, mutta kuitenkin toisaalta keskellä sitä. Itse hotelli vaikutti hieman rähjäiseltä (kännisiä teinejä poltti röökiä ketjussa yhteisessä aulatilassa, kaatuili ja itki) hintaansa nähden, mutta oli loppupeleissä varsin käypä majapaikka. Oli mahtavaa nukahtaa tatamin tuoksuessa ja herätä valon tulviessa paperikaihtimien lävitse huoneeseen, kylpeä ja ryystää vihreää teetä polvillaan tyynyllä istuen.

Yöt tatamilla, futoni alla

Jalattomat tuolit kunniaan

Pontocho-kadulla

Törmäsimme pukumiesten lisäksi yhteen maikoon.


1/3 aamupalasta

Hotelli Uojienin ikkunanäkymät


Kaupungin halki virtaava joki

Tirpat oli Kiotossa toista maata

Yksi tuhansista temppeleistä







Buddhien rukouspaikka vuorenhuipulla

Lammessa karppi

Kenkävartija


Sadeviittakaksikko


Yllätys puittenlomassa

Tunnelmallinen pieni bambumetsikkö (toista maata kuin Arashiyaman turistirysä.)

Juna Kansai-Kyoto


Yukatabeibet



Käytiin testaamassa taifuunia

Jonka jälkeen oli hyvä lämmitellä kylpyosastolla.
Oma suosikkini kaikista tsekkaamistamme temppeliestä oli Inari taisha, sillä se oli ainoa reissumme shintolainen pyhäkkö, jonka ennätimme katsastamaan. Shintolaisuus tuntuu minulle jotenkin luontevammalta uskontona (vrt. buddhalaisuus) ja ehkä sen takia ylipäänsä nämä shrinet ovat mielestäni kauniimpia. Törmäsimme tuhansiin kivikasvoisiin kettuihin, punaisiin portteihin ja kulkukissoihin.


Inari taisha, shintolainen temppelikierros


Main shrine



Tällaista polkua vuoren huipulle asti, puhdistava vankila.




Yhtäkiä miljoona, miljoona, miljoona kattia




Löysin temppelin juurelta vihdoinkin kojun, joka myi kitsune-naamioita! Olin etsinyt näitä naamareita koko matkani ajan (tilattiin tuliaiseksi), mutta en ollut törmännyt niihin toistaiseksi vielä missään. Päädyin lopulta ostamaan naamion itsellenikin, sillä naamio on mielestäni kovin hieno ja loistava matkamuisto. Ostin kaksi erilaista teeman mukaisesti.



♥ Ella